Drama Queen-elokuvan analysointia…

Tarkastelin elokuvaamme teknisten valintojen kautta. Erityisesti kiinnitin huomiota kuvakokoihin, kameran liikkeisiin sekä valitsemiimme kuvakulmiin. Samalla tarkastelin kriittisesti, veivätkö valintamme tarinaa halutulla tavalla eteenpäin.

Drama Queenin päähenkilöinä on nuoripari, joka juhlii ravintolassa seitsemää onnellista seurustelunsa vuotta. Molemmat ovat edelleen rakastuneita, ja tyttö odottaa toiveikkaasti tältä illalta pojan kosintaa. Hän on romanttisempi kuin seuralaisensa. Vaaleanpunaisten ”silmälasiensa” kautta hän kuulee viitteen kosinnasta lähes jokaisessa pojan aloittamassa uudessa keskustelunavauksessa. Ja pettyy kerta toisensa jälkeen. Lopulta tyttö ei enää jaksa uskoa kosintaan, vaan juoksee vihaisena ja loukattuna pois paikalta. Poika jää ihmeissään pöydän ääreen istumaan – kun olisihan hänellä ollut se kihlasormuksin…

Olimme valinneet tarinan, jonka juoni etenee keskustelusarjana. Elokuvan kohtaukset ovat sopivan pitkiä, koska missään vaiheessa katsoja ei koe pitkästymisen hetkiä. Luulen, että Drama Queen pitää otteessaan erityisesti siksi, että elokuvamme sisältää hyvin monipuolisia kuvakulmia. Kuvaajamme käytti myös erilaisia kuvakokoja: zoomaus erikoislähikuvaksi kuvattavaa kohti tiivistää elokuvan tunnelmaa ja auttaa katsojaa eläytymään kuvattavan tunteisiin. Tällä tehokeinolla katsoja ei ole objektiivisessa katsojakulmassa vaan hänet otetaan sisään tarinaan. Kun zoomaus toteutettiin kuvattavasta poispäin ja kuvakulma laajeni esimerkiksi laajaksi puolikuvaksi, tunnelman jännitettä rauhoitettiin ja keskusteluun liittyi pöydän toisella puolella istunut päähenkilö.

Kun poika polvistui sitomaan kengännauhojaan pöydän viereen ja tyttö luuli pojan kosivan itseään, nauhan sitomista kuvattiin yläkulmasta alaspäin. Näin saadaan vaikutelma, että poika tuntuu tahattoman pieneltä. Toisaalta kuvaa zoomattiin kenkää kohti erikoislähikuvaksi, jolloin katsojakin pääsi kuin ”yllättymään”, että totta se oli: ei kosintaa. Tämän jälkeen tyttöä kuvataan zoomaten hänen ilmeitään lievästi yläkulmasta, mikä saa hänet näyttämään avuttomalta.

Kun tytölle tuodaan jälkiruoka, kuvaaja zoomaa yläkulmasta jälkiruokalautasta, jossa on sormus. Sen jälkeen kamera liikkuu tytön ilmeeseen, kuvakokona lähikuva. Tyttö ihastuu, ja innostuu:…”Onks tää mulle?! .. siis KYLLÄ, sata kertaa KYLLÄ. IHANAA!”…

Tytön lähtiessä juoksemaan ravintolasta pois ja huutaa lähtiessään: ”Sä et tuu koskaan kosimaan mua. Mä en enää ikinä haluu nähdä sua!”…,häntä kuvataan panoraaman avulla kameraa vaakasuorasti liikkeen suuntaan liikuttaen. Tytön ohittaessa kuvaajan häntä kuvataan puolittaisen kierron kautta sivuttaisajolla. Alussa kuvakoko on puolikuva, josta liikkeen jatkuessa zoomataan tytöstä poispäin niin, että kuvakoko muuttuu laajaksi kokokuvaksi. Lopulta kamera on still-kuvassa, kuvan koko ja liike eivät muutu kuvauksen aikana. Tyttö juoksee ovesta ulos ja kuvaan jää tyhjä ovi. Tiivis pettymyksen tunnelma pysähtyy hetken hiljaisuuteen. Tämä mielestäni rytmittää tarinaa ja antaa viimeiselle kohtaukselle voimalatauksen: poika-reppana oli jäänyt yksin ja kysyvästi pöytään istumaan.

Elokuvamme teho on juonessa, mutta huomaan, että sitä kannattelevat hyvin olennaisesti kuvauskulmat ja kuvakokojen vaihtelut sekä erilaiset rytmitystä ja jännitettä ylläpitävät keinot. Kun olimme ottaneet nämä asiat huomioon kuvaustilanteissa, kuvattu materiaali ei vaatinut valtavaa leikkaustyötä ja editointia.